Koska mikään ei triggeröi miestä nopeammin kuin sana naisviha, en sano, että Helsingin Suomalaiselta Klubilta löytyy naisvihaa. Jos Klubiveljeltä, joka kannattaa naisten sulkemista ulkopuolelle, tiedusteltaisiin asiaa, hän huudahtaisi närkästyneenä: ”Tietenkään en vihaa naisia, minähän rakastan heitä.”
Tämän rakkauden aitoutta ei ole syytä epäillä. Mitä ilmeisimmin Klubiveli rakastaa ainakin äitiään, puolisoaan, tytärtään ja sihteeriään. Kenties hänen rakkautensa ulottuu myös siihen pirtsakkaan Savoyn tarjoilijaan, joka erikseen tilaamatta ja aina valoisasti hymyillen osaa tuoda juuri sen oikean aperitiivin.
Klubiveljen mielestä normaalit miehet eivät tunne naisvihaa. Korkeintaan sitä edustavat mieleltään vinksahtaneet luuserit, jotka sosiaalisessa mediassa levittävät incel-höpinäänsä ja vannovat kostavansa seksuaalisen saamattomuutensa koko naissukukunnalle.
Toki Klubiveli on kohdannut naisia, jotka koettelevat hänen rakkauttaan. Jos joku nainen väittää, että Klubiveljen käsitys naisvihasta on oikean suuntainen mutta samalla naiivi ja riittämätön, ärtymys nostaa päätään. Naisten ja varsinkaan feministityttöjen asia ei ole kyseenalaistaa Klubiveljen tiedollista auktoriteettia.
Lopullisesti Klubiveljen aivot menevät solmuun ajatuksesta, ettei naisviha ole ensisijaisesti joidenkin ihmisten psykologinen piirre. Se on myös yhteiskunnallinen tosiasia, jolla on pitkä historia ja useita ilmenemismuotoja. Naisviha kiteytyy edelleen – usein huomaamattomasti – patriarkaatin eriarvoistaviin yhteiskunnallisiin rakenteisiin ja käytäntöihin.
Tunnistettavaksi vihan tunteeksi se purkautuu usein vasta sitten, kun joku nainen haastaa patriarkaatin hänelle lahjoittaman tilan, roolin ja sopivat ajatukset. Tästä syystä naisten vaatimukset päästä osalliseksi Klubin tarjoamasta verkottuneen vallan seurapiiristä saavat Klubiveljen raivostumaan ja kokemaan uhan tunnetta. Se on muistutus siitä, etteivät naiset ylimalkaan suostu olemaan heille varatuissa tiloissa ja pysymään pois sieltä, mihin patriarkaatti ei heitä laske.
Klubiveljemme suhde naisiin on siis sekoitus universaalia rakkautta ja uhan tunteen mukanaan tuomaa ärtymystä ja – anteeksi vain – joskus ihan vahingossa pikkuriikkisen vihaa. Tästä tunteiden cocktailista saavat osansa myös ne patriarkaatin asian pettäneet klubiveljet, jotka kannattavat ovien avaamista naisille.
En tiedä, onko Suomalaisen Klubin näyttämöllä menossa tragedia, komedia vai kenties kumpikin. Joka tapauksessa klubin kamppailua ”naiskysymyksensä” kanssa voi kuvata yhdysvaltalaisen kirjailijan Philip Rothin (1933–2018) sanoin: ”Se on liian naurettavaa vakavasti otettavaksi ja liian vakavaa ollakseen naurettavaa.”
*
Olen ammentanut blogiin ajatuksia australialaisen filosofin Kate Mannen teoksesta Down Girl: The Logic of Misogyny (Penguin 2017). Suosittelen. Blogini tulkinnoista olen tietenkin itse vastuussa.
Vinjetin valokuva ja sen käsittely: JS.
Edit. 2.10.2024, 13:15. Ensimmäisestä virkkeestä poistettu sana "suomalaista" ja toisesta sana "edelleen".
Comments