Uhriutuminen on populistisen politiikan arkea, mutta nyt valtioneuvoston linnassa näyttää kokoontuvan varsinainen marttyyrikabinetti. Esimerkkejä uhriutumisesta löytyy kasapäin.
Pääministeri Petteri Orpo on tehnyt alusta alkaen hallituksestaan olosuhteiden uhrin levittäessään vaikutelmaa, kuinka hänen on pakko siivota aiemman hallituksen sotkuja. Valtiovarainministeri Riikka Purra toistaa samaa retoriikkaa, mutta pistää astetta paremmaksi: minä ja puolueeni olemme myös meitä vastaan hyökkäävän median uhreja. Ministeri Ville Tavio onnistuu asemoimaan itsensä jopa Pariisin olympialaisten uhriksi. Hänen mukaansa avajaiset toivat liikaa esiin yhteiskunnallisia vähemmistöjä kaikkien muiden – Tavio mukaan lukien – kärsiessä katsomossa.
*
Suomalainen politiikan journalismi tunnistaa uhriutumisen, muttei ole onnistunut purkamaan tätä ilmeisen tehokasta poliittista asetta. Purkaminen tarkoittaa sitä, että journalismi selostaa yleisöilleen ymmärrettävästi, millä tavalla heihin pyritään vaikuttamaan uhriutumalla.
Ohessa muutamia avauksia, joita voi viedä eteenpäin.
Uhriuteen liittyy aina jonkinlainen kärsimys. Olennainen seikka on tällöin se, kenen kärsimys on huomion arvoinen. Antaako journalismi emotionaalista tilaa hallituksen tuskalle sen tehdessä ”vaikeita päätöksiä” vai luovuttaako journalismi puheenvuoron päätöksistä kärsiville? Varsinainen kysymys kuuluu: Kenen kärsimys hallitsee julkisuutta?
Uhriutuminen on merkityksiä kantavaa poliittista viestintää siinä kuin muutkin kannanotot. Kun poliitikko uhriutuu, hän korottaa itsensä asemaan, jota voi kutsua moraaliseksi superpositioksi. Tässä asemassa hän ei ole ensisijaisesti vääryyksien tekijä vaan vääryyksien kohde. Uhrius siis suojelee poliitikkoa hänen omaan toimintaansa kohdistuvalta moraaliselta arvostelulta. Kysymys kuuluu: Missä tilanteessa poliitikko uhriutuu, ja mitä hyötyä siitä hänelle on?
Uhriutumiseen liittyvässä kärsimyksessä voidaan erottaa kaksi puolta: systeeminen ja taktinen. Systeeminen tarkoittaa todellista kärsimystä, jota erilaiset yhteiskunnalliset vähemmistöt ovat kokeneet kenties vuosisatojen ajan. Taktinen puolestaan viittaa esimerkiksi siihen, miten uhriutumalla kärsijäksi nostetaan itse asiassa vähemmistöjä sortanut ja/tai edelleen sortava osapuoli. Lähes kouluesimerkki tästä on ministeri Tavion alussa selostettu toiminta. Tällöin kysymys kuuluu: Kuka on varsinainen uhri?
*
Blogiin on poimittu ajatuksia London School of Economicsin professorin Lili Chouliarakin uhriutumista analysoivasta teoksesta Wronged – The Weaponization of Victimhood (Columbia University Press 2024).
Comentarios