Vasemmistoliiton kansanedustaja Anna Kontula ja yrittäjä Kirsi Piha kävivät Ylen Kulttuuricocktailissa (25.9.) yhden syksyn parhaimmista yhteiskunnallisista keskusteluista.
Kumpikin oli sitä mieltä, että parlamentaarinen demokratia vaikuttaa olevan voimaton ratkaisemaan ilmastokriisin tapaisia suuria ongelmia. Silti kumpikin halusi säilyttää demokraattisen päätöksenteon (vaihtoehdot ovat vielä huonompia) ja etsiä sen sisällä uusia ratkaisuja katastrofin välttämiseksi.
Molemmat uskoivat siihen, että avoimen vuorovaikutuksen lisääminen eri toimijoiden kesken ja sen edellyttämä ristiriitojen sietokyky ovat ongelmien ratkaisemisen kannalta avainasemassa. Tuoreessa kirjassaan Kontula muotoilee asian kontulamaisesti: ”…demokratia ilman vakavaa pyrkimystä ajatusten, intressien ja perustelujen avoimiin turnajaisiin on vain ihmisten petkuttamista.”
Kahden yhteiskuntaa ja politiikkaa erittäin hyvin ymmärtävän ihmisen argumentaatiota oli upea seurata. Heidän välilleen laskeutui kuitenkin varovainen, viileähkö etäisyys. Kenties sen aiheutti vahvojen persoonien kohtaaminen, kenties erilaiset henkilöhistoriat, kenties huolellisesti peitetyt poliittiset erimielisyydet. Syitä on varmaan monia.
Olisin halunnut nähdä Kontulan kaipaamaa turnajaishenkeä eli keskustelukumppania kunnioittavaa mutta tymäkkää argumentaatiota, aitoa ja syvempää kohtaamista. Mitä ilmeisimmin heidän käsityksensä esimerkiksi kapitalismin kyvystä ratkaista sen itsensä aiheuttama ilmastokriisi eroavat toisistaan.
*
Keskustelun ja kummankin uuden kirjan lukemisen jälkeen jäin miettimään vähimmäisvaatimuksia ilmastokriisin torjumiseksi. Homma tuskin hoituu, jos kolmea yhteiskunnan aluetta ei saada tahdistettua yhteistoimintaan. Kyse on markkinoista, parlamentaarisesta päätöksenteosta ja kansalaisyhteiskunnasta.
Markkinat sekä tuottavat että ratkaisevat ongelmia. Ne mahdollistavat tuhoavan kulutuksen (esim. Temu) mutta myös ilmastokriisin ratkaisua auttavien teknologioiden tehokkaan leviämisen (esim. tuuli- ja aurinkovoima). Markkinat ovat siis ilmastokriisin ratkaisemisen kannalta sekä myrkky että lääke. Niiden dynaamista voimaa ratkaisun hakemisessa ei kuitenkaan voi ohittaa.
Poliittisen koneiston yksi tehtävä on pyrkiä säätelemään markkinoiden dynamiikkaa tavalla, joka karsii niiden myrkyllisiä ja voimistaa kriisin ratkaisun kannalta positiivisia vaikutuksia. Esimerkiksi ympäristölle haitallisen bisneksen tukemisesta olisi kerta kaikkiaan irtaannuttava. Politiikan horisontti pitäisi kyetä – niin vaikeaa kuin se onkin – siirtämään seuraavia vaaleja kauemmas.
Kansalaisyhteiskunnan puolella ilmastoaktivistit pitävät ihmiset hereillä siitä, että ongelma on todellinen tässä ja nyt. Poliittisen järjestelmän pitäisi kyetä ottamaan vastaan viesti ja nähdä aktivismi pikemmin osana laajaa demokratiaa kuin uhkana demokratialle itselleen. Joskus vaikuttaa siltä, että bisnes itse asiassa kuuntelee aktivisteja herkemmällä korvalla kuin eduskunnassa työskentelevät kansanedustajat. Aktivistit voisivat miettiä strategisemmin aktioidensa poliittisia merkityksiä ja niveltää viestintänsä perustelemaan toimintaansa nykyistä selkeämmin.
Ilmastokriisin painaessa päälle uutismedialle asettuu aiempaa kovempi vaatimus organisoida mahdollisimman paljon vaikkapa edellä kuvatun kolmen tahon kohtaamisia. Median tehtävä ei ole lietsoa tunnepolarisaatiota (niin taloudellisesti houkuttelevaa kuin se onkin) vaan järkevää, keskustelun osapuolia kunnioittavaa argumentaatiota.
Kontulan ja Pihan kohtaaminen tarjoaa hyvän lähtökohdan.
*
Anna Kontula: Kadonneen järjen metsästys (Into 2024).
Kirsi Piha: Muukalaisia: Kuinka toisen ymmärtämisestä tuli niin vaikeaa (WSOY 2024).
Kulttuuricocktail-ohjelman toimittivat ja juonsivat taidokkaasti Iida Rauhalammi ja Tuukka Pasanen.
Vinjetin taustakuva on kuvakaappaus ohjelmasta.