Politiikan journalismin riveille ja rivien väliin piirtyvä kuva äänestäjästä on hieman naiivi. Se on jonkinlainen versio rationaalisen valinnan teoriasta, jossa kuvitellaan, että äänestäjä pyrkii maksimoimaan oman etunsa tekemällä järkeensä nojautuen poliittisia valintoja. Tämä on hölynpölyä, vaikka tuntuuhan se mukavalta kuulla, että tässä ollaan jotenkin järkeviä olentoja.
*
Journalismin ja politiikan ihmiskuvien erilaisuus käy ilmi tarkastelemalla muutamia poliittisen viestinnän keinoja.
Poliittinen viestintä ei ensisijaisesti ruoki kohdeyleisönsä rationaalista harkintaa vaan kiteytyneitä tunnemielikuvia ja vahvistusharhaa. Omalle kannattajakunnalle kerrotaan valikoiden juuri niitä asioita, joita se haluaakin kuulla.
Disinformaation levittäminen ja valehtelu ovat normalisoituneet osaksi politiikkaa. Viestinnän ammattilaiset tietävät, että valheilla on uudella tavalla lyhyet jäljet: ne unohdetaan nopeasti. Mitä ilmeisimmin yhä useammat ihmiset eivät myöskään välitä siitä, mikä on totta, vaan siitä, mikä tuntuu hyvältä. Olisi naiivia olla hyödyntämättä tätä.
Poliittinen viestintä vetoaa kohderyhmänsä irrationaalisiin tunteisiin ja narsismiin. Traditionaalisia puhuttelukeinoja ovat pelkojen lietsominen ja lupaukset ”juuri sinun” tarpeisiisi vastaamisesta. Äänestäjien egoja hierotaan muistuttamalla siitä, kuinka jokainen on yksilö ja osaa kyllä ajatella omilla aivoillaan.
Jo kolmeen keinoon kiteytyy jotain olennaista politiikan ihmiskuvasta: me äänestäjät olemme kaikkea muuta kuin rationaalisia toimijoita, usein hölmöjen oletusten, tunteiden ja mielihyvän vietävissä. Sellaisina meitä myös kohdellaan.
*
Jos journalismi raportoisi siitä, kuinka kyynisesti tunnemielikuvia, pelkoja ja narsismia käytetään äänestäjien kalastelussa, se päivittäisi itsensä politiikan todellisuuteen. Voin olla väärässä, mutta en muista nähneeni yhtään juttua siitä, millainen ihmiskuva eri puolueiden poliittisesta viestinnästä piirtyy esiin. Sen merkitys poliittisia valintoja tekevälle on vähintään yhtä suuri kuin vaikkapa lupaukset hänen etunsa ajamisesta.
Aihe on tietenkin journalistisesti vaikea. Sen asianmukainen käsittely viestisi journalismin omallekin yleisölle, ettemme ole niin rationaalisia kuin usein uskomme olevamme. Kukapa haluaisi kuulla tilaamaltaan uutismedialta olevansa manipuloitavissa melko yksinkertaisilla psyykkisillä tempuilla. Jotain olennaista journalismista kuitenkin katoaa, jos se ei puutu keinoihin, joilla äänestäjiin jatkuvasti vaikutetaan. Journalismin tehtävä ei kaiketi ole suojella äänestäjiä totuudelta heistä itsestään.